Science-lehdessä julkaistu tutkimus varoittaa, että jään sulaminen voi uhata rannikkoalueita tulevina vuosikymmeninä ja vuosisatoina ilmaston lämpenemisen seurauksena.
Tuhansia vuosia sitten meret peittivät maa-alueita, jotka ovat nykyään kuivia. Science -lehdessä julkaistu tutkimus osoitti, että viimeisen jääkauden aikana merenpinta oli jopa 20 metriä nykyistä korkeammalla .
Tämä Peter Clarkin, Oregonin yliopiston, Yhdysvallat, paleoklimatologin johtama tutkimus haastaa perinteisen näkemyksen maapallon ilmaston historiasta ja herättää uusia kysymyksiä jääpeitteiden käyttäytymisestä ja ilmastonmuutoksesta.
Analyysi osoittaa, että nämä äärimmäiset merenpinnan vaihtelut eivät rajoittuneet jääkauden loppuun, kuten aiemmin on oletettu.
Suuria muutoksia tapahtui pleistoseenikaudella, joka kesti 2,6 miljoonaa vuotta sitten 11 700 vuotta sitten.
Clark korosti, että tämä löytö edustaa ”paradigman muutosta ymmärryksessämme jääkauden historiasta”.
Pleistoseenikaudella maapallo koki jääkausien syklejä, joihin liittyi valtavien jääpeitteiden muodostuminen ja sulaminen pohjoisella pallonpuoliskolla, erityisesti Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa .
Nämä prosessit aiheuttivat jyrkkiä merenpinnan vaihteluita, jotka on kirjattu mikroskooppisten meren eliöiden, foraminiferien, jäännöksiin.
Foraminiferit ovat mikroskooppisia fossiileja, joita on löydetty merenpohjan sedimenteistä ja joiden avulla tutkijat voivat rekonstruoida menneisyyden ilmastoa.
Saadakseen nämä tiedot tutkijat analysoivat merenpohjasta otettuja sedimenttikerrostumien ydinnäytteitä. Jokainen ydin sisältää eri aikakausia vastaavia kerroksia ja foraminifereja.
Niiden kuorien tutkiminen yhdessä muiden kemiallisten indikaattoreiden kanssa antaa meille mahdollisuuden arvioida lämpötilaa ja jään määrää kussakin ajanjaksossa, mikä puolestaan auttaa tunnistamaan merenpinnan muutoksia.
Viime aikoihin asti tiedeyhteisö katsoi, että suuria merenpinnan nousuja ja laskuja tapahtui vain jääkauden lopussa, niin kutsutun keskipleistoseenisen siirtymävaiheen aikana, joka tapahtui 1,25–700 000 vuotta sitten.
Tänä aikana jääkausien syklit lyhenivät 41 000 vuodesta 100 000 vuoteen ja jääpeitteet kasvoivat.
Clark selitti, että kaikki aiemmat teoriat olivat keskittyneet jääpeitteiden asteittaiseen kasvuun tämän siirtymän aikana ja että jokainen merenpinnan rekonstruktio seurasi samaa skenaariota.
Uusi tutkimus rekonstruoi merenpinnan muutokset viimeisten 4,5 miljoonan vuoden aikana.
Se havaitsi, että monet varhaiset jääkausisyklit, joiden kesto oli 41 000 vuotta, osoittivat yhtä merkittäviä vaihteluita kuin myöhemmät syklit.
Clark totesi, että suurten jääpeitteiden olemassaolo koko tämän ajanjakson ajan viittaa siihen, että niiden muodostuminen ja katoaminen riippuivat enemmän sisäisistä palautekytkennöistä ilmastojärjestelmään kuin ulkoisista tekijöistä.
”Tämä löytö kyseenalaistaa yleisesti hyväksytyn näkemyksen siirtymästä keskipleistoseen ja pakottaa meidät etsimään uusia selityksiä”, paleoklimatologi sanoo.
Science-lehdessä julkaistun uuden tutkimuksen merkitys ulottuu geologisen historian ulkopuolelle. Clark varoitti, että ymmärrys jääpeitteiden ja ilmaston vuorovaikutuksesta menneisyydessä auttaa ennakoimaan nykyisiä ja tulevia riskejä.
Nykyään maapallolla on kaksi suurta jääpeitettä – Antarktikassa ja Grönlannissa – joiden vakaus on ratkaisevan tärkeää merenpinnan korkeudelle ja globaalille ilmastolle.
Yksityiskohtainen tieto menneisyydestä auttaa meitä ymmärtämään paremmin jääpeitteiden ja ilmaston välisiä monimutkaisia yhteyksiä ja antaa arvokasta tietoa mahdollisista skenaarioista, joita ihmiskunta voi kohdata tulevina vuosisatoina.
